Miksi muskariryhmissä vain 20 % osallistujista
on poikia? Miksi kansalaisopistoissa vain 20–30 % on miehiä? Miksi tämä sama osallistumistendenssi
kulkee läpi ihmisen elinkaaren aina vanhoille päiville asti? Tämän on oltava
jotain syvälle kulttuuriimme rakentunutta.
Järjestimme viime viikolla Yhteys-foorumin,
jossa istahdimme hetkeksi miettimään oikein kunnolla, miksi miehet eivät osallistu
yhtä aktiivisesti opistojen kursseille kuin naiset tai miksi he ovat naisia
passiivisempia kirjastoasiakkaita. Keskityimme myös miettimään, mitä voisimme
tehdä toisin. Paikalla kokoontui kansalaisopistojen ja kirjastojen
työntekijöitä ympäri Suomea. Haluaisin nyt nostaa esiin joitakin
kansalaisopistoja koskevia ajatuksia.
Ilmiö ei ole aivan yksinkertainen. Ilmeisimmät
ongelmat liittyvät kai kurssitarjontaan ja imagoon. Kansalaisopistot mielletään
ehkä vieläkin naisten käsityöpaikoiksi. Todellisuudessahan opistojen kurssitarjonta
on varsin kattava ja ohjelmassa on jokaiselle jotakin. Toisaalta painotusta
olisi varaa varmasti kallistaa hieman miehisempäänkin suuntaan: veneitä, swing
bändejä, joukkuepelejä, rentoa yhdessäoloa.
Kansalaisopistossa on kuitenkin hieno aate -
se on kaikkien opisto, jossa eri koulutustaustaiset, eri-ikäiset ja monin tavoin
muutenkin erilaiset ihmiset kohtaavat. Äijä-kurssit voivat olla väylä miesten
aktivoimiseen, mutta haluammeko oikeasti vahvistaa sukupuolijaettua
yhteiskuntaa? Eikö siitä juuri yritetä päästä eroon, kun miehiä halutaan
aktivoida opistoon?
Kyse voi olla myös siitä, etteivät miehet vain
ole tottuneet käymään opistoissa tai eivät ole edes lukeneet kurssiopasta. Eräs
foorumilaisista kertoi, kuinka äijäjoogaan ei vuosiin meinattu saada
opiskelijoita, kunnes yksi kurssilainen kutsuttiin lehtihaastatteluun. Lehtijutun
myötä toiminta sai kasvot ja kas, ryhmä tuli täyteen! Jos siis kyseessä on
tiedon tai tavan puute, ratkaisuksi voidaan hakea viestinnän kohdentamista: nostetaan
opistossa jo käyviä miehiä esille somessa ja muussa viestinnässä, kohdistetaan
miehille omia esitteitä, mennään sinne missä miehet ovat ja kerrotaan, mistä he
ovat jääneet paitsi.
Jos taas kyseessä on tarpeen puute, ovat
ratkaisut aivan toiset. On mahdollista, että miehet varsin hyvin tuntevat
opistot, mutta eivät vain koe tarvitsevansa sen palveluita. Tempoillaanko
silloin turhaan ja yritetään luoda palvelua, jota kukaan ei tarvitse? Paikkakunnalla
voi olla paljon muuta tarjontaa (kuten urheiluseuroja), joka vetää miehiä
puoleensa. Tavallaanhan tilanne on silloin ihan okei. Silti palaan ajatuksissani
siihen, että on sääli jos miehet valitsevat juuri urheiluseuran vain siksi,
että heillä on negatiivinen mielikuva muista vaihtoehdosta, vaikkapa
kansalaisopistosta.
Muita päivän aikana tarjottuja ongelmia olivat
aikapula, opistojen epähoukuttelevat tilaratkaisut, pelottavat ja
vanhakantaiset opetusmenetelmät, työntekijöiden tai opiskelijoiden naisvoittoisuus
ja miehinen ylpeys. Ratkaisuiksi taas ehdotettiin rennompia, sosiaalisuuteen
kannustavia tiloja, matalan kynnyksen opetus- ja osallistamismenetelmiä ja
miesten palkkaamista opettajiksi ja suunnittelijoiksi.
Kohderyhmän tunteminen ja kuunteleminen on
tärkeää. Stereotypioiden varassa toimiminen taas on vaarallista. Minkälaisia
työkaluja opistot ja opistojen naistyöntekijät voisivat kehittää, jotta
kurssisuunnittelu olisi tasa-arvoa edistävää - sukupuolesta riippumatta?
Teksti: Elina Vesalainen, Kansalaisopistojen
liiton tiedottaja